617.Päivänsäde ja menninkäinen
Lyrics
Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi, päivänsäde kultasiipi
aikoi juuri lentää eestä sen,
kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.
Katselivat toisiansa; menninkäinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: poltat silmiäni, mut' en ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa;
on pimeässä helppo taivaltaa.
Jää luokseni, niin kotiluolaan näytän sulle tien
ja sinut armaakseni vien!
Säde vastas: peikko kulta, pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa.
Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on,
ja toinen yötä rakastaa.
