713.Raudan synty
Letras
Itse ilmoinen Jumala,
Tuo Ukko, ylinen Luoja,
Hieroi kahta kämmentänsä
Vasemmassa polven päässä,
Siitä syntyi neittä kolme,
Koko kolme Luonnotarta,
Rauan ruostehen emoiksi,
Suu sinervän siittäjiksi.
Neiet käyä notkutteli,
Astui immet ilman äärtä,
Utarilla uhkuvilla,
Nännillä pakottavilla,
Lypsit maalle maitojansa,
Uhkutit utariansa,
Lypsit maille, lypsit soille,
Lypsit vienoille vesille.
Yksi lypsi mustan maion,
Vanhimpainen neitoksia,
Toinen puikutti punaisen,
Keskimmäinen neitosia,
Kolmas valkean valutti,
Nuorimpainen neitosia.
Ku on lypsi mustan maion,
Siitä syntyi melto rauta,
Ku on puikutti punaisen,
Siit' on saatu rääkyrauta,
Ku on valkean valutti,
Siit' on tehtynä teräkset.
Oli aikoa vähäisen,
Rauta tahtovi tavata
Vanhempata veljeänsä,
Käyä tulta tuntemassa.
Tuli tuhmaksi repesi,
Kovin kasvoi kauheaksi,
Poltti soita, poltti maita,
Poltti korpia kovia,
Oli polttoa poloisen
Rauta raukan veikkosensa;
Rauta pääsevi pakohon,
Pakohon ja piilemähän
Pimeähän Pohjolahan,
Lapin laajalle perälle,
Suurimmalle suon selälle,
Tuiman tunturin laelle,
Jossa joutsenet munivat,
Hanhi poiat hautelevi.
Rauta suossa soikottavi,
Vetelässä vellottavi,
Piili vuoen, piili toisen,
Piili kohta kolmannenki,
Ei toki pakohon pääsnyt
Tulen tuimista käsistä,
Piti käyä toisen kerran,
Lähteä tulen tuville,
Astalaksi tehtäessä,
Miekaksi taottaessa.
Susi juoksi suota myöten,
Karhu kangasta samosi,
Suo nousi suen jaloissa,
Kangas karhun kämmenissä,
Kasvoi rautaiset karangot,
Teräksiset tierottimet,
Suen sorkkien sijoille,
Karhun kannan kaivamille.
Tuop' on seppo Ilmarinen,
Taki taitava takoja,
Oli teitensä käviä,
Matkojensa mitteliä,
Joutuvi suen jälille,
Karhun kantapään sijoille.
Näki rautaiset orahat,
Teräksiset tierottimet,
Suen suurilla jälillä,
Karhun kannan kääntämillä,
Sanovi sanalla tuolla:
“Voi sinua rauta raukka,
Kun olet kurjassa tilassa,
Alahaisessa asussa,
Suolla sorkissa sutosen,
Aina karhun askelissa',
Kasvaisitko kaunihiksi,
Koreaksi korkenisit,
jos sun suosta suorittaisin,
Sekä saattaisin pajahan,
Tunkisin tulisijahan,
Ahjohon asettelisin?”
Rauta raukka säpsähtihe,
säpsähtihe, säikähtihe,
Kun kuuli tulen sanomat,
Tulen tuiman maininnaiset.
Sanoi seppo Ilmarinen:
“Et sä synny rauta raukka,
Ei sinun suku sukeu,
Eikä kasva heimokunta,
Ilman tuimatta tuletta,
Ilman viemättä pajahan,
Ahjohon asettamatta,
Lietsimellä lietsomatta;
Vaan ellös sitä varatko,
Ellös olko milläskänä,
Tuli ei polta tuttuansa,
Herjaele heimoansa;
Kun tulet tulen tuville,
Hiilisehen hinkalohon,
Siellä kasvat kaunihiksi,
Ylenet ylen ehoksi,
Miesten miekoiksi hyviksi,
Naisten nauhan päättimiksi.”
Senpä päivyen perästä
Rauta suosta sotkettihin,
Vetelästä vellottihin,
Saatihin saven seasta;
Itse seppo suossa seisoin
Polvin mustassa murassa
Rauan suosta raaettaissa,
Maan murasta muokattaissa,
Otti rautaiset orahat,
Teräksiset tierottimet,
Suen suurista jälistä,
Karhun kantapään tiloista.
Se on seppo Ilmarinen
Siihen painoi palkehensa,
Siihen ahjonsa asetti,
Suurille suen jälille,
Karhun kannan hiertimille;
Rauan tunkevi tulehen,
Lietsoi yön levähtämättä,
Päivän umpehuttamatta,
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
Lietsoi kohta kolmannenki,
Rauta vellinä venyvi,
Kuonana kohaelevi,
Venyi vehnäisnä tahasna,
Rukihisna taikinana,
Sepon suurissa tulissa,
Ilmi valkean väessä.
Siitä seppo Ilmarinen
Katsoi ahjonsa alusta,
Mitä ahjo antanevi,
Palkehensa painanevi.
Ensin saapi rääkyrauan,
Sitten kuonaisen kuletti,
Siitä valkean valutti
Alisesta lietsimestä.
Siinä huuti rauta raukka:
“Oi sie seppo Ilmarinen
Ota pois minua täältä
Tuskista tulen vihaisen!”
Sanoi seppo Ilmarinen:
“Jos otan sinun tulesta,
Ehkä kasvat kauheaksi,
Kovin raivoksi rupeat,
Vielä veistät veljeäsi,
Lastuat emosi lasta.”
Siinä vannoi rauta raukka,
Vannoi vaikean valansa,
Ahjossa, alaisimella,
Vasaroilla valkkamilla:
“En mä liikuta lihoa,
Enkä verta vierehytä;
On mun puuta purrakseni,
Haukatakseni hakoa,
Närettä näpätäkseni,
Kiven syäntä syöäkseni,
Ett' en veistä veljeäni,
Lastua emoni lasta.
Parempi on ollakseni,
Ehompi eleäkseni,
Kulkialla kumppalina,
Käyvällä käsiasenna,
Kuin sukua suin piellä,
Heimoani herjaella.”
Silloin seppo Ilmarinen,
Takoja ijän ikuinen,
Rauan tempasi tulesta,
Asetti alaisimelle,
Rakentoa raukeaksi,
Takoa teräkaluiksi,
Keihä'iksi, kirvehiksi,
Kaikenlaisiksi kaluiksi.
Takoa taputtelevi,
Lyöä helkähyttelevi,
Vaan ei kiehu rauan kieli,
Ei sukeu suu teräksen,
Rauta ei kasva karkeaksi,
Terä rauan tenhosaksi.
Siitä seppo Ilmarinen
Arvellen ajatelevi,
Mitä tuohon tuotanehen
Ja kuta ve'ettänehen
Teräksen tekomujuiksi,
Rauan karkaisuvesiksi.
Laati pikkuisen poroa,
Lipeäistä liuvotteli,
Siitä koitti kielellänsä,
Hyvin maistoi mielellänsä,
Itse tuon sanoiksi virkki:
“Ei nämät hyvät minulle
Teräksen tekovesiksi,
Rautojen rakento-maiksi.”
Mehiläinen maasta nousi
Sinisiipi mättähästä,
Lentelevi, liitelevi,
Ympäri sepon pajoa;
Senp' on seppo Ilmarinen
Käski käyä metsolassa,
Tuoa mettä metsolasta,
Simoa simasalosta,
Teräksille tehtäville,
Rauoille rakettaville.
Herhiläionen Hiien lintu,
Hiien lintu, Lemmon katti,
Lensi ympäri pajoa
Kipujansa kaupotellen,
Lentelevi, kuuntelevi
Sepon selviä sanoja
teräksistä tehtävistä,
Rauoista rakettavista.
Tuo oli siiviltä sivakka,
Kynäluilta luikkahampi,
Tuop' on ennätti e'ellä,
Nouti Hiien hirmuloita,
Kantoi käärmehen kähyjä,
Maon mustia mujuja,
Kusiaisen kutkelmoita,
Sammakon salavihoja,
Teräksen tekomujuihin,
Rauan karkaisuvetehen.
Itse seppo Ilmarinen,
Takoja alinomainen,
Luulevi, ajattelevi,
Mehiläisen tulleheksi,
Tuon on mettä tuoneheksi,
Kantaneheksi simoa,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
“Kas nämät hyvät minulle
Teräksen tekovesiksi,
Rautojen rakennusmaiksi.”
Siihen kasti rauta raukan,
Siihen tempaisi teräksen,
Pois tulesta tuotaessa,
Ahjosta otettaessa;
Siitä sai teräs pahaksi,
Rauta raivoksi rupesi,
Veisti raukka veljeänsä,
Sukuansa suin piteli,
Veren laski vuotamahan,
Hurmehen hurajamahan.
